Ajatella että tässä sitä on ajatellut olevansa töissä eläkeikään asti, ehkä pidempäänkin. Miettinyt jaksaako sitä pitkään kaikkine vaivoineen, jotka kaikki varmaankin ovat selvää seurausta raskaasta työstä. Toki työ ei raskasta fyysisesti ole, niinkään, aina. Mutta henkinen puoli onkin sitten toinen asia. Ostaa, myydä, maksaa laskuja, tehdä kirjanpitoa, hymyillä siinä välillä, laskea riittääkö rahat kaikkiin veroihin, laskuihin, kuluihin, vuokriin. Itselle ei edes tarvitse mitään laskea. Kun ei jää. Tänä päivänä. Kun ei enää ajatella mistä sen tavaransa hankkii, senkun voi ihan hyvin tilata, ajella naapurikaupunkiin, tai vielä kauemmas. Ja ostaa sieltä. Ihan sama. Niin muuten onkin. Mutta. Jossain vaiheessa tulee kauppiaillekin, sisukkaimmillekin, seinä vastaan. Nyt en enää jaksa. En halua. En viitsi. En halua seistä täällä turhan panttina, pellenä, muiden kaupunkien, netin varavaimona.
Mutta aina jostain sen pienen kipinänpoikasen noukkii, kuitenkin, jaksaakseen eteenpäin; iloisesta asiakkaasta, juttutuokiosta toisen kauppiaan kanssa, kahvikupillisesta ja pullasta. Ei sitä pienen ihmisen pään kääntämiseen ja ilon aiheeseen suuria ihmeellisyyksiä tarvita.
Tällaisella tuulella tänään, huomenna ehkä jo ratkiriemukkaalla. Kukaties.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti