Elämisen ihmeellisyys

Kummallista miten sitä jää vaan olemaan, tekemättä mitään. Ja kun tarpeeksi kauan on ollut tekemättä mitään järkevää, työtä lukuunottamatta, niin sitä ihminen vaan jää sellaiseen tekemättömyyden kuplaan. Ja luulee sen olevan sitä elämää, odottaen vain että tulee ilta ja aamu ja viikonloppu ja kesä ja seuraava vuosi. Eläkettäkö sitä pieni ihminen odottaa. Siinä vaiheessa sitä ei enää osaa elää. Aikaa vain kuluttaa tulevaa odotellen.
Pakko vaan olisi nyt opeteltava uudelleen tekemisen riemu, yrttien kasvatus, kukkasten kastelu, rikkaruohojen kitkentä. Tai vaikka vaan sateen haistelu, tuulessa kävely, voimaa hakien.
Koska se tällaiseksi muuttui? Itsekö sen muutin, hiljalleen, vaipuen sohvan nurkkaan ihmettelemään, kipua pakoon. Suuren kuplan sisällekö rankensin elämäni viimeiset vuodet, turvallisen, tylsän elämän.
Kukaan muuhan sitä ihmisen elämää mene muuttamaan, itse se on tehtävä. Aloitettava pienestä. Uudelleen. Haettava se ilo pienistä asioista. Pienistä iloista. Joka päivä ja joka hetki. Rikottava se kupla, rakennettava sen tilalle jotain oikeaa, jotain käsinkosketeltavaa, jotain minkä varaan loppuelämänsä rakentaa.
Sillä niinhän se on että elämäsi on tässä ja nyt. Ei eilisessä, ei huomisessa. Nyt.