Työpäivä

Kampaajan kautta töihin, aamuvarhaisella. Silmät vielä lupsahtelivat kiinni fillaroidessani normaalin heräämisen aikoihin Vuorikadun kampaamoon. Puolentoistatunnin rentoutuminen, pakollinen istuminen ja kahvin juonti kummasti piristi. Puhumattakaan uudesta väristä ja hieman lyhyemmistä hiuksista. Hieno on.
Kahvilaankin ehdin kupposelle tai oikeastan jo toiselle kupposelle kahvia. Kahvila on meidän aamun kokouspaikka, työkavereiden tapaamispaikka, vähänhän sinne menee kuin kotiinsa. Se kertoo jo paljon kahvilan tunnelmasta.
Työpäivä olikin sitten ihmeellisen hiljainen kauniista ilmasta huolimatta. On kuin ihmiset olisivat hävinneet taivaan tuuliin täältä meidän piskuisesta kaupungistamme. Ja muutenkin tänään oli sellainen ei-ei-liian-lyhyt-liian-kapea-liian iso kaula-aukko (johon aina sanon että pää täytyy mahtua läpi). Tai sitten oli vaan väärän mallinen, värinen, liian vähän sitä tai tätä. Näitä päiviä on aina. Ja usein, ehkä onneksi, ne sattuvat kaikki samalle päivälle. Huomenna on varmasti iloinen kauppapäivä ja oikeanlaiset tuotteet. Ja lämmintä!
Illalla vielä ystäväni kanssa pyöräilimme Forcitille ja takaisin samalla vaihtaen viikon kuulumiset. Ja muutama kalorikin tuli poltettua, jotka sitten varmuuden vuoksi söin takaisin. Liika laihtuminen on pahasta.
Eipä tässä auta kuin pesulle ja kirjan (dekkari tällä kertaa, ja vielä ruotsinkielinen) kautta nukkumaan ja huomenna taas kahvilan kautta töihin. Näin se elämä kulkee rataansa. Verkkaisesti.

Päivän vuodatus

Ajatella että tässä sitä on ajatellut olevansa töissä eläkeikään asti, ehkä pidempäänkin. Miettinyt jaksaako sitä pitkään kaikkine vaivoineen, jotka kaikki varmaankin ovat selvää seurausta raskaasta työstä. Toki työ ei raskasta fyysisesti ole, niinkään, aina. Mutta henkinen puoli onkin sitten toinen asia. Ostaa, myydä, maksaa laskuja, tehdä kirjanpitoa, hymyillä siinä välillä, laskea riittääkö rahat kaikkiin veroihin, laskuihin, kuluihin, vuokriin. Itselle ei edes tarvitse mitään laskea. Kun ei jää. Tänä päivänä. Kun ei enää ajatella mistä sen tavaransa hankkii, senkun voi ihan hyvin tilata, ajella naapurikaupunkiin, tai vielä kauemmas. Ja ostaa sieltä. Ihan sama. Niin muuten onkin. Mutta. Jossain vaiheessa tulee kauppiaillekin, sisukkaimmillekin, seinä vastaan. Nyt en enää jaksa. En halua. En viitsi. En halua seistä täällä turhan panttina, pellenä, muiden kaupunkien, netin varavaimona.
Mutta aina jostain sen pienen kipinänpoikasen noukkii, kuitenkin, jaksaakseen eteenpäin; iloisesta asiakkaasta, juttutuokiosta toisen kauppiaan kanssa, kahvikupillisesta ja pullasta. Ei sitä pienen ihmisen pään kääntämiseen ja ilon aiheeseen suuria ihmeellisyyksiä tarvita.
Tällaisella tuulella tänään, huomenna ehkä jo ratkiriemukkaalla. Kukaties.

Mutta kuitenkin

Mutta kuitenkin, illalla jo suunnittelen, mietiskelen, mitähän sitä huomenna...
Mutta kuitenkin, ilo huomisesta uudesta päivästä kaupassa kutkuttaa vatsanpohjaa...
Mutta kuitenkin, jonakin iltana en malta odottaa että huominen tulisi...
Mutta kuitenkin,  uskon ja luotan että minulla on työpaikka vielä huomenna, syksyllä, ensi vuonna....
Mutta kuitenkin, epäilyksen häivähdys käy mielessäni.
Mutta kuitenkin, en vaihtaisi työpaikkaani, asiakkaitani mihinkään.
Ja juuri siksi. Jaksan. Pakerran. Päivästä toiseen.
Mutta kuitenkin...

Mietintämyssy

Nyt on aika vetää mietintämyssy päähän. Ja syvälle. Ja sellaisen iloisen värisen neonraidallisen, niillä saa paremmat mietinnät aikaiseksi. Uskoisin. Ainakin iloisemmat. Tai jos ei iloiset niin ainakin kanssasisaria rupeaa naurattamaan hauska ulkoasusi. Mutta vakavasti puhuen mietintämyssyn aika on nyt tullut ja jotain muutosta tähän elämänvaiheeseen tultava. Se on varma. Olen varmastikin ollut maailman pitkäpinnaisin yrittäjä, todellakin yrittänyt. Kaikkeni. Mutta nyt täytyy punnita hyvät ja huonot puolet ja tehdä jonkinnäköinen päätös johonkin suuntaan. Sinne tai tänne. Niin tai näin. Yrittämistä tokikaan lopettamatta, sitähän varmastikin on yrittäjä lopun elämäänsä, mutta jonkinlainen selkeyttäminen tämän laman keskellä on varmastikin tarpeen. Monille muillekin, sanoisin.
Jos ei ihmiset enää kaupoissa halua juosta niin turhahan sitä täällä tyhjänpanttina seista ilman palkkaa kesät talvet. Kipeänä, väsyneenä, mutta aina vain yritettävä saada iloinen hymy huulille, vaikka huolet painaa tonninkokoisina järkäleinä olkapäitäsi, verottaja puhaltelee kupliansa, maksa, maksa!
Pitkäpinnaisimmankin pitäisi joskus osata sanoa Kiitti, mulle riitti!
Mutta täällä varmasti pakerran vielä höperöisenä, köpöttelen vanhuudenkumaraisena kepin varassa ja myyn vaaleanpunaisia mamelukkeja tietokonetaidottomille.
Ja kiitos, sainpahan taas mieltäni purkaa.

Köyhä

Köyhä. En ainakaan minä. Jos ajatukset, lapset, talo, kauppa, hirveä kasa vaatteita, lasketaan mukaan. Mutta jos rikkauteen tarvitaan vino pino seteleitä purkissa kaapin päällä tai pankkitilin saldossa täytyy olla nollia muutama enemmän kuin meikäläisen seitsemän euron saldossa niin kyllä. Olen köyhä. Rutiköyhä.
Eikä se nyt niin kauheasti menoa haittaa, kun on mies joka maksaa laskut. Saan sentäs ruokaa pöytään. Mutta. Välillä sitä tuntuu että kun kuusi päivää töitä tekee ilman sen kummempia sairaslomia, hirveän pitkistä lomista puhumattakaan niin välillä tulee tyhjä olo, kyllä kai minäkin nyt ansaitsisin saada muutaman roposen työstäni. Olkoonkin että itselleni teen, mutta silti. Aina pitää pihtailla, miettiä jopa pieniä ostoksia kuten  ostaako servettejä tai ulkokukkasia, vai jättääkö seuraavaan kertaan. Jos ollenkaan.
 On sillä vaan kummallinen mahti. Rahalla. Sen perässä sitä ihminen tekee mitä vaan. Kuten töitä, ilmaiseksi. Jos vaikka. Jos vaikka tänä kesänä jäisi muutama seteli vanhuusvaraksi, tai edes talven rientoihin. Mutta yleensä tuossa syksyn korvilla nekin vähät säästetyt on kiltisti kannettu verottajalle, joka ne auliisti vastaanottaa, enemmänkin jos vaan olisi.
Niinpä niin. Mutta huomenna saan sentäs vielä mennä töihin. Uskomaan. Luottamaan. Että kyllä se vielä tästä tämä lama.
Ja Ps. olisin totisesti onnellinen jos saldossani olisi edes muutama nolla. Kiitos!

Suurin onni

Sydän rusinaksi rutistuu, hiljalleen laajenee ja melkein onnesta pakahtuu. Voisi melkein kiljahdella, ilo ilmoille huutaa, josseivät hulluksi luulisi. Niinpä pidättyneenä suomalaisena pienen pusun poskelle antaa, vaikka sielu rallattaa ja voisi käsistään kiinni ottaa ja pyöriä, pyöriä, tuulessa tuota heilutella, korkealle lennättää ja syliin kopsaista, rintaansa vasten rutistaa.
Elämän suuria ihmeitä. Lapsenlapsi.

Päivän mietelause

Joskus nuorena, koulussa, luimme runoja, mietelauseita, kopioimme niitä vihkoihin, toisiltamme, runokirjoista,  lehdistä, mistä milloinkin. Se oli sen ajan, sen vuoden hullutus. Jos nyt hullutukseksi voi kutsua runojen keruuta. Mutta joka tapauksessa löysin mietelauseen, muista nyt enää kenen kirjoittama, mutta kirjoitin sen kuitenkin vihkooni, Tommy Tabermanin ja monien muiden runoilijoiden runojen sekaan.

´´Puhehalunsa tyhmä jo vaientaa, hän voi hiljaista viisasta muistuttaa´´.

Ja tuo pieni lauseenpätkä on koko elämäni, kaikissa tilaisuuksissa, varsinkin keskusteluissa joista en tiedä yhtään mitään, seurannut minua kuin hai laivaa. Aina. Takaraivossa. Melkein itseäni välillä naurattaa. Että jos noi tietäisi. Etten mitään tiedä. Mutta hyvin on toiminut ja tulee toimimaankin. Siitä on tullut osa minua. Tai ehkäpä osa minua olisi aina ollut viisaasti hiljaa. Kuitenkin.

Elämisen ihmeellisyys

Kummallista miten sitä jää vaan olemaan, tekemättä mitään. Ja kun tarpeeksi kauan on ollut tekemättä mitään järkevää, työtä lukuunottamatta, niin sitä ihminen vaan jää sellaiseen tekemättömyyden kuplaan. Ja luulee sen olevan sitä elämää, odottaen vain että tulee ilta ja aamu ja viikonloppu ja kesä ja seuraava vuosi. Eläkettäkö sitä pieni ihminen odottaa. Siinä vaiheessa sitä ei enää osaa elää. Aikaa vain kuluttaa tulevaa odotellen.
Pakko vaan olisi nyt opeteltava uudelleen tekemisen riemu, yrttien kasvatus, kukkasten kastelu, rikkaruohojen kitkentä. Tai vaikka vaan sateen haistelu, tuulessa kävely, voimaa hakien.
Koska se tällaiseksi muuttui? Itsekö sen muutin, hiljalleen, vaipuen sohvan nurkkaan ihmettelemään, kipua pakoon. Suuren kuplan sisällekö rankensin elämäni viimeiset vuodet, turvallisen, tylsän elämän.
Kukaan muuhan sitä ihmisen elämää mene muuttamaan, itse se on tehtävä. Aloitettava pienestä. Uudelleen. Haettava se ilo pienistä asioista. Pienistä iloista. Joka päivä ja joka hetki. Rikottava se kupla, rakennettava sen tilalle jotain oikeaa, jotain käsinkosketeltavaa, jotain minkä varaan loppuelämänsä rakentaa.
Sillä niinhän se on että elämäsi on tässä ja nyt. Ei eilisessä, ei huomisessa. Nyt.

Kesä

Päivät  ne vaan soljuu hiljalleen muuttumattomina, eteenpäin, eteenpäin. Tuntuu ettei mitään saa tehdyksi, mitään aikaiseksi. Tuhlaa vain aikaansa. En oikein tiedä mitä sitä pitäisi saavuttaa. Mutta kummallinen kutina koko ajan vatsanpohjassa ja huono omatunto pelkästä olemisesta. Aivan kuin sielu olisi levoton, ei asettuisi omaan koloonsa. Haluaisi lentoon. Tai edes pyristelemään. Pikkuisen. Ehkä kevät kuitenkin sielua herättelee, kertoo lempeästi tulevasta, hiljallensa valmistelee ja talven viimeiset kohmelot jäsenistä sulattelee.
Mieli toistelee ja muistuttaa kesän tulosta. Tänä kesänä nautin. Tänä kesänä käyn ulkona. Tänä kesänä otan kaikki irti Hangon ihanista rannoista, kahviloista, kuppiloista ja ruokapaikoista. Tämä on se kesä. Minun kesäni.
Työ kuitenkin vie voimat, kipeä jalka viimeisetkin rippeet. Joten voi olla että käy niinkuin niin monena muunakin kesänä. Oma terassi on pisin pakopaikka, ruokasali ja kahvila. Mutta hyvä edes niin, kunhan aurinko paistaa ja lempeillä säteillään sielun sulattaa ja muistuttaa jäseniin rentouden tunteen.
Mutta ehkä kuitenkin, tänä kesänä, pakottaudun elämään piirun verran enemmän, olemaan iltasosiaalinen, käymään jopa iltatorilla - edes muutaman kerran. Parasta alkaa valmentautumaan tähän kesäkoitokseen ja suunnittelemaan tulevaa. Ihanaa. Kesää!